Sweatmaster: Song With No Words

Kriitikkomenestystä saavuttanut turkulainen Sweatmaster palaa uudella materiaalilla. Harmillisesti ”uusi” joutuu lainausmerkkien väliin.

Omaa tuoretta tuotantoa on vain kahden kappaleen verran, eikä niistäkään kahdesta suurempia muistijälkiä jää. Ihan kivoja Sweatmasterin keskitason rykäisyjä ovat, mutta ymmärrettävissä on, miksi ne raidat jäivät tälle välityönomaiselle EP:lle.

Loput kuusi raitaa ovat sweatmasteroituja lainakappaleita, jotka todistavat sen, että Sweatmaster on harvinaisen toimiva kokoonpano ja kuulostaa Sweatmasterilta, soitti se mitä vaan. Huippukohdiksi nousee punkklassikkokaksikko levyn loppupuolelta: Misfitsin Where Eagles Dare ja Minor Threatin I Don't Wanna Hear It.

Etenkin ensin mainittu alleviivaa sitä, mitä minä ja monet muut ovat todenneet vokalisti Mykkäsen soundin muistuttavan vinhasti Glenn Danzigia erilaisesta musiikkityylistä huolimatta. Where Eagles Dare saanee Danzigin kääntymään hauta-arkussaan, mutta tyytyväisenä. (Totta hitossa Danzig hymyilee himassa arkussa maatessaan.)

Song With No Words ostaa aikaa seuraavaan täyspitkään. Odotellaanpa tuokio, veikkaisin olevan odotettavissa ykköskamaa.

The Donnas:Fall Behind Me -single

The Donnas tarjoaa lokakuussa julkaistavan The Gold Medal -levyn avaussinglen Fall Behind Me streamina netissä ennen sen varsinaista julkaisua. Biisissä on yritystä, mutta silti se hukkuu keskinkertaisten perusrock-kappaleiden joukkoon. Toivoa kultamitalista ei ole menetetty, mutta nyt tytöt läpäisevät karsinnat edellisvuosien meriittien ansiosta.

A Perfect Circle poliittisena

A Perfect Circle on poliittisena. Ovat julkaisseet jo verkossa videoineen biisin ”Counting Bodies Like Sheep to the Rhythm of the War Drums”, joka ottaa kantaa siihen, kumpaa kandidaattia tulisi äänestää presidentinvaaleissa. (Heittäkääpä villi arvaus.)

Presidentinvaalipäivänä 2. marraskuuta A Perfect Circlelt?? ulos tulee kokoelma kappaleita otsikon eMOTIVe alla. Mukana on mm. cover Lennonin Imaginesta. Teemana on sota, rauha, rakkaus ja ahneus.

Tuo uusi kappale on jonkinlainen uusioversio (tai ainakin vahvasti kierrättää jotain vanhaa) jostain Perfect Circlen biisistä. En vain saa kiinni, mistä. Olisiko se Lullaby? (editointi jälkeenpäin: Pet ja Lullaby ne olivat, molemmat)

Flow festival 04, lauantai 21.8.

Helsingin Makasiineille oli saatu aikaan kaikin puolin mainiot bileet. Perjantaina paikalla olleilta irtosi positiivisia kommentteja, eikä lauantai-ilta tuntunut sen huonommalta. Makasiinien pohjoisosa oli jaettu kolmeen eri tilaan, joiden lisäksi makasiinien avoin keskiosa oli vapaata oleskelualuetta. Päälavan alue, Makasiinihalli oli saatu todella tyylikkääksi varsin yksinkertaisin konstein: valaistuksella, kasveilla, tilaa jakavilla verhoilla ja kahdella videokankaalla.

Varsin onnistunut ratkaisu oli sijoittaa Makasiinihallin live-esiintyjät aloittamaan ennen puoltayötä ja dj:t sen jälkeen. Nuspirit Helsinki fiilisteli mm. Teddy Rokin avustamana upeasti, mutta illan kohokohta oli kuitenkin Ty:n setti. Ison taustabändin kanssa esiintynyt britti veti yleisön mukaan alusta lähtien. Tunnelmaa ja taitoa riitti.

Edellämainitut aktit olivat sen verran kovia, ettei meikäläinen jaksanut liiaksi innostua nimekkäiden Seijin ja Alexander Barckin dj-seteistä. Paikalla viihtyi kuitenkin loppuun asti, sillä näin onnistuneita tapahtumia ei ole liiaksi.

www.flowfestival.com

Jarkko Martikainen: Mierolainen ja Ismo Alanko Säätiö: Minä ja Pojat

Akustinen Martikainen Mierolainen-levyllään on hengessään, äänessään – ja myös tasossaan – Ismo Alangon soolouran debyyttilevyn Suomi putos puusta tunnelmissa. Pääpaha on kertonut pitävänsä yhtenä parhaista suomalaisista levyistä juuri sitä Alankoa. Vaikkei YUP ole Sielun Veljet sen paremmin kuin Hassisen Konekaan, rinnastus Ismon soolouran alkuun ei ole tuulesta temmattu.

Martikainen vie matkalle singersongwriterperinteeseen. Matka jatkuu sieltä, mihin Nyrkkeilijä, Kaikki on hyvin ja Jos helvetti on täynnä jättivät. Kaikki me kuolemme pian vie sinne, missä Hetki hautausmaalla oli jo, niin musiikillisesti kuin myös soundillisesti – jälleen ollaan vain yhdellä mikrofonilla liikkeellä.

Vaikka Ismo-pastissin maku ei lähdekään suusta, kaikki on hyvin. Jarkon oma laulunkirjoittajan ääni on hallitseva, vaikka nyökkäykset suuntaan ja toiseen ovat ilmeisiä. Harvoin onnistutaan näin komeasti. Avausraita Isäni elämä, teot ja kirjoitukset on sellainen pohjustus, että kaikki YUP:n rauhallisemmasta materiaalista pitäneet ovat myytyjä jo ensimmäisessä kolmessa minuutissa.

Yhteiskunnan ja ilmiöiden tutkailu YUP:n materiaalista hieman poikkeavasti kerrotaan tällä levyllä lähes poikkeuksetta henkilökohtaisesta perspektiivistä kertojan ensimmäisellä persoonalla, eikä kummallisesti nimettyjen hahmojen kolmannella persoonalla. Gleb, Balthasar, Solja, Volmar ja muut ovat nyt ”minä”.

Kansitaiteesta vastaa lauluntekijä itse, kuten teki Toppatakkeja ja Toledon terästä -levylläkin. Sama velmu ilme näissä jälleen näkyy. Soisi emoyhtyeen levyillekin vielä löytävänsä kuvitus.

Jos YUP:stä joskus aika jättää, ei huolta. Soolonakin Martikainen luo viiden tähden levyjä. Mielenkiintoista olisi myös nähdä, miten isosta osasta YUP:n sävellyksistä vastaava Tynkkynen toimisi soolona.

Sen sijaan Ismo Alanko kuulostaa suoraviivaiselta kitararäminältä uudella Minä ja pojat -levyllään. Varsinaiset ykkösosumat jäävät tällä kertaa väliin. Useilla pitkän matkan kulkeneilla artisteilla on tarpeen palata juurille, mutta nyt ei iske. Lumous katoaa ja Rakkaus hallitsee – vaikka sinänsä hyvä parivaljakko levyn avaamaan lienevätkin – ovat kuin Alangon lyriikan ja laulun maneerien kokoelmia. Joskushan Ismo sanoi, ettei ole muita kappaleen aiheita kuin rakkaus ja kuolema. (Väärin: Ismolla on myös kolmas aihe: Suomi.)

Minä ja pojat ei ole huono. Tuskin Ismo myöhempinä päivinään on yhtään huonoa levyä tehnytkään. Tämä valitettavasti vain putoaa keskinkertaisuuteen. Kontrastia tuo myös se, että taustalla on edellisenä levynä loistelias Hallanvaara.

En usko olevani ainoa, joka arvioi näitä kahta levyä rinnan. Ismon ja Jarkon yhtäläisyydet ovat monessa paikassa: julkaisuajankohta oli viikon tarkkuudella sama, fanikanta on paljolti samaa ja jopa kansien värimaailma on samaa ruskeaa.

Hienonnusmetallia

Epävirallisen tiedon mukaan helsinkiläinen grindcoreyhtye To Separate The Flesh From The Bones on saanut äänitetyksi täyspitkän debyyttialbuminsa ja bändi oli tuotoksestaan erittäin hyvillä mielin.
Levyllä on (edelleen varmistamattomien lähteiden mukaan) vierailijoita vokalisoimassa muutamalla kappaleella, kuten Lee Dorrian (Cathedral, ex-Napalm Death) ja Jeff Walker (Carcass). Levylle on purkitettu materiaalia noin 40 minuuttia, mikä tarkoittaa noin 50 kappaletta. Ainakin jos For Those About To Rot EP:n tyylisiin kappalepituuksiin verrataan.

Pikku G viittoo

Henkka uutisoi taannoin Roklinnussa käsitteestä viittomakielinen musiikki. Nyt Pikku G:n uudessa videossa Kylki kyljessä viitotaan musiikin tahtiin. Pisteet hyvästä ideasta.

Ottaen huomioon Pikku G:n suosion, voi hyvinkin olettaa, että kohta nuoriso kommunikoi keskenään vain viittomakielellä. Aikuisille voi edelleenkin näyttää pelkkää kansainvälistä käsimerkkiä.

The Strokes tavallaan studiossa

Pikkulinnut lauloivat, että The Strokes olisi vähän lämmittelemässä studiossa ja ensi vuoden puolivälissä voisi jopa uutta materiaaliakin tulla ulos.

Sitä ennen kuitenkin tulee Live in London, lokakuun alkupuoliskolla. Pitäisi olla halvempi kuin tavallinen levy ja yksi Clash-coverikin (Clampdown) löytyä joukosta.

Vaikuttaa siltä, että nyt taotaan kun rauta on kuuma. Room on Fire oli ihan hyvä, mutta ei pärjännyt lähimainkaan Is This Itille. Jos kolmas levy hyytyy vielä enemmän, roklehdistö saattaa hylätä suosikkinsa.

Velvet Revolver Jäähallissa 10.8.

Rock 'n' roll was here. Harvoin on Helsingissä ollut tarjolla yhtä nimekästä rock 'n' roll -kokoonpanoa kuin eilisiltana Jäähallissa. Suuren osan yleisöstä veti luultavasti paikalle Guns n Roses -kolmikko Slash – Duff McKagan – Matt Sorum. Itseäni taas kiinnosti enemmän Scott Weilandin nykykunto. Osasin odottaa, että hajonneen Stone Temple Pilotsin laulajan ääni ei olisi entisen veroinen, mutta mies hoiti homman yllättävän hyvin. Muutenkin bändin jäsenet olivat lavalla skarpin oloisia, eikä heillä ollut vaikeuksia keskittyä olennaiseen, rockin soittamiseen.

Pieneksi yllätykseksi yleisöllä oli varsin hyvin hallussa Velvet Revolverin ainoan levyn, Contrabandin, kappaleet. Vanhojen aikojen muistelu ei tainnut sittenkään olla yleisölle se pääasia. Hyvä näin, koska sitä se ei ollut bändille itselleenkään. Contrabandin materiaali ei ole kuuntelussa täysin vakuuttanut, mutta toimi keikalla vallan mainiosti. Bändi ei paljoa säästellyt, keikan ainoa hitaammaksi luokiteltava kappale oli Fall To Pieces. Hieman yllättäen Guns n Roses- ja etenkin Stone Temple Pilots -kappaleet sutivat hieman tyhjää siinä missä Velvet Revolverin oma materiaali rokkasi täysillä.

Tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittainen setti sisälsi noin 8-9 Contraband-kappaleen (mm. Set Me Free, Slither, Headspace) lisäksi Guns n Roses -biisit It's So Easy, Used To Love Her ja Mr. Brownstone. Stone Temple Pilotsilta tarjottiin Crackerman ja Sex Type Thing. Keikka päättyi itselleni tunnistamattomaksi jääneeseen Sex Pistols-coveriin.

Lisäys: Sex Pistols -kappale oli Bodies. Koko settilista ja kuvia keikalta löytyy www.belowempty.comista.