Kynnet – Milla (Ei voi sietää mua)

Törmäsin täysin sattumalta ohi kulkiessani Sideways-festareilla Kynnet-nimiseen bändiin. Se kuulosti vuosituhannen vaihteen skandinaaviselta toimintarokilta, joten olin valmiiksi jo positiivisella asenteella. Kun vielä meininki oli positiivinen, jumahdin siihen koko keikan ajaksi.

Kynnet on tuuppaamassa uutta levyä ulos ensi kuussa. Ensimaistiainen Milla (Ei voi sietää mua) maistuu miellyttävältä. Livemeuhkaamiseen verrattuna särö löytyy lähinnä laulusta, kun kitarat vedetään melko puhtaana.

Arvioin, etten ole ihan ainoa, joka löytää yhtymäkohtia Strokesin ensimmäiseen levyyn tai FIDLARin viimeisimpään. Ihan liian harva bändi kuulostaa FIDLARilta.

Alive in the Superunknown

Kevät 1994, pieni paperiteollisuuspaikkakunta Kanta-Hämeessä. Nuoren miehen virikkeet ovat vähissä. Levyt maksavat 109 markkaa kappale, ja talouden ensimmäinen CD-soitin on saapunut kolme vuotta aiemmin, joten levyjäkään ei ihan hirveästi ole.

Luen huoneessani lukion historian kokeeseen. Ei ihan superina naposta. Totean hetken lukemisen jälkeen, että nyt riittää. Päätän, että nyt menen levykauppaan hakemaan sen Soundgardenin Spoonman-sinkun. MTV:llä tuolloin tiuhaan pyörinyt biisi oli ihan käsittämättömän hyvä, ja edellisen levyn Rusty Cage oli vakuuttanut kovaa. Black Hole Sun ei ollut vielä tullut ulos, ja iso räjähdys antoi odottaa vielä tuloaan.

Levykaupassa päätin ostaa sittenkin Superunknown-täyspitkän. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Superunknown on yksi 90-luvun parhaista levyistä. Tuo lätty sahattiin noina vuosina ja myöhemmin lukemattomia kertoja läpi, ja ahdistavat teinivuodet olivat taas vähemmän ahdistavia. Inspiroiduin Soundgardenin esimerkin osoittamana kokeilemaan dropped-D-viritystä ja kitarointini sai pysyvästi 90-lukulaisemman juonteen.

Eilen illalla, kun Chris Cornell oli vielä vasta valmistautumassa keikkaan ja vielä hengissä, kuuntelin YouTubesta Soundgardenia ja mietin, että jumalavita – kuulostaa edelleen hyvältä. Pureuduin kitarasoundeihin, tsekkasin livejä, vilkuilin mitä se Cornellin signaturemallikitara maksoikaan (ihan simona, älkää ostako). Kun koskin eilen kitaraan viimeisen kerran, pyörittelin Fell On Black Daysin riffiä.

Uutinen Cornellin kuolemasta tuli tänään kesken työpäivän. Palasin mielessäni hetkeksi 90-luvulle synkälle paperiteollisuuspaikkakunnalle istumaan mintunvihreään säkkituoliin ja treenaamaan vielä kerran, miten se Spoonmanin riffi menikään.

En muista, miten tuo historian koe meni, mutta sen muistan kirkkaasti, kuinka paljon Superunknown ja Badmotorfinger vaikuttivat silloin. Niillä kahdella oli paljon enemmän väliä.

Aika särörokin monokulttuurin jälkeen

Loputon tarjonta ja helppo löydettävyys on tappanut ajan, jolloin oli vain ne muutamat levyt, joita genressään kaikki kuuntelivat. Nyt vanhat kitaramusiikkia arvostavat tyypit kuuntelevat vain nostalgia-artisteja ja ihan liian usein tippuvat tuoreemmista, kun ne ovat niin hajallaan, eikä enää ole uutta nykyajan Metallicaa tai Nirvanaa, tuskin edes Pearl Jamia.

Striimauspalveluiden discovery-työkalut ovat parantuneet viime aikoina aivan häkellyttävän paljon. Niillä on meidän koko kuunteluhistoriamme. Ne tietävät kyllä, mitä meille tarjota. Spotifyn Discover Weekly on avannut ihan uuden hyvien artistien maailman. Miten muuten olisin löytänyt jonkun täysin tuntemattoman Chook Race -nimisen bändin 24000 kuuntelua keränneen kappaleen, joka sopii täydellisesti meikäläisen korvaan?

Tuota hyvää marginaalista kamaa on valtavasti. Niin on vähän valtavirtaisempaakin, jota ei tule muistettua, ellei selaile Pitchforkia ja kuule, että Sleater-Kinney on pistänyt ulos timmin livelevyn.

Siitä inspiroituneena kasasin soittolistan, jossa on kaksi ja puoli tuntia vain alle viisivuotiasta särörokkia. Koetin pitäytyä pois kaikkein ilmeisimmistä artisteista, koska ei kenellekään tätä blogia lukevalle tule yllätyksenä, että Radiohead on lähiaikoina pistänyt levyn ulos tai Bowien viimeinen oli aika jepa.

Kuuntele uuttakin musaa, nostalgiajäbä. Ei se sinun lempimusiikkityylisi ole mihinkään kadonnut, vaikka olisi kolmekymmentä ohittanut. Ei edes silloin, vaikka ohittaisi 40.

Tulenko vanhaksi?

Huomasin työmusiikkia etsiessäni Spotifyn Release radarista, että Against Me! oli julkaissut toissaviikolla uuden levyn huomaamattani. Kuuntelin sen kolmeen kertaan. Se on hyvä, joskaan edellistä huippulättyä ei ylitä. En ennen olisi missannut noin hyvän bändin uutta levyä kymmeneksi päiväksi.

Metallica julkaisi tänään kakkossinkun uudelta levyltä. Olen innoissani siitä, että sekä ykkös- että kakkossinkku kuulostavat 80-luvulta, mutta 2010-luvun tuotannolla. Kovasti kaipaan nuoruuden metallia, enkä niinkään etsi uusia metallisuuruuksia fanitettavaksi. Tämä näkyy myös siinä, että varovaisella toiveikkuudella odotan tällä viikolla julkaistavaa Suicidal Tendenciesin uutta levyä, jossa on Dave Lombardo rummuissa.

Lombardo oli rummuissa myös Misfits-reunioneissa, jotka olisin halunnut nähdä. Tosin Provinssin Danzig + Doyle -Misfits-muistelo oli kova ja riitti minulle. Mutta miten vanhaksi olen tullut, kun fiilistelen jotain vuonna 1983 hajonneen bändin yhteenpaluuta?

Jouduin pinnistelemään männäpäivänä, kun mietin, mistä viimeisen muutaman vuoden aikana pinnalle nousseesta artistista oikeasti pidän. Lopulta päädyin Courtney Barnettiin ja Cymbals Eat Guitarsiiin (jolla on kymmenen päivää vanha kova levy!). Fidlar pääsee tälle lyhyelle listalle myös. Ehkä Menzingersinkin voisi laskea tuohon kastiin. (Kas, Menzingersin uusi sinkku on tullut juuri, ja ei-yllättäen olisi mennyt ohi, ellen olisi tätä tekstiä varten tsekannut Spotifyä.)

Olenko setäytymässä? Last.fm:n 50 eniten vuoden aikana kuuntelemassani artistissa on vain kourallinen viimeisen viiden vuoden aikana pinnalle nousseita bändejä, kuten Ghost. Merkit ovat pahasti ilmassa.

Ehkä vanhenenkin. Huomasin parturin suojakaavulle putoavista hiuksista, että harmaannun nopeammin kuin uskoisin. Lisäksi kroppa jaksaa yllättää oudoilla tavoilla. Red Hot Chili Peppersin keikan etkoilla kuuden hengen seurueemme laski, että vain yksi selviää syksystä ilman olennaista lääkärin apua. Se toki on ihan luontevaa 1983 perustetun bändin yleisölle. Tilattiin kännykkäaplarilla safkat etkopaikkana toimineen kaverin duunipaikan saunalle. Syötiin ja juotiin pienpanimo-oluet ja sitten mentiin Areenalle istumapaikoille.

En silti aio vanheta. Pitää vissiin taas skarpata ja katsoa aktiivisemmin, mitä nuorilla artisteilla on annettavana. Mun pitää siivota mun akti. Lopetinko tämän nuoruuden etsimisen viittauksella levyyn, jonka ostin divarista Hämeenlinnasta joskus 1995? Näemmä.

Okei, joskus nostalgia on jees: Temple of the Dog tekee paluurundin

Temple of the Dog tekee paluurundin loppuvuodesta jenkkirannikoilla. He tekivät 90-luvun alussa muistolevyn Mother Love Bonen Andy Woodille. Mahtavaa, että tälle projektille annetaan lisää huomiota, koska mainiosta levystään huolimatta se tuntui menneen porukalta ihan ohi (pl. MTV:n videosoittolista vuonna 1991, jolloin Hunger Strike pyöri nonstoppina ja sitten katosi).

Temple of the Dog -lätty oli nauhoitettu siinä välissä, kun Gossardin ja Amentin miehittämä Mother Love Bone loppui, ja Pearl Jam ei ollut vielä ehtinyt panna mitään levylle.

Ihan aavistuksen verran reunionin kirkkautta himmentää se, että Temple of the Dogin miehitys näytti ja näyttää tältä:

  • Laulu: Chris Cornell, Soundgarden
  • Taustalaulu: Eddie Vedder, Pearl Jam
  • Kitara: Stone Gossard, Pearl Jam
  • Kitara: Mike McCready, Pearl Jam
  • Basso: Jeff Ament, Pearl Jam
  • Rummut: Matt Cameron, Soundgarden (ja tätä nykyä myös – arvasitte jo, Pearl Jam)

Eli käytännössä Pearl Jamin jätkät kiertävät Cornellin kanssa. Ei ihan täysin mahdotonta saada moista porukkaa kasaan. Käytännössä meinaa, että Cornell pölähtää mille tahansa Pearl Jamin keikalle, kuten on pariin otteeseen tehnytkin. Silti haluaisin palavasti nähdä tuon, mutta eivät tee tuota rundia täällä vanhalla mantereella.

Nostalgisoidaan hetki Hunger Striken videon kanssa. Koska tuo oli ajalta ennen Pearl Jamin ja Soundgardenin isoa menestystä, budjetitkin olivat vaatimattomia. Videon konsepti on se, että Cornell laulaa aluksi pimeässä ja sitten jätkät musisoivat rantapuskassa.

NOFX palaa selväpäisempänä

NOFX on tehnyt aika liudan biisejä, joissa päihteily on kuvattu positiivisessa valossa. Nyt otetaan askel takaisin. Ensimmäinen julkaistu biisi 7.10. tulevalta uudelta First Ditch Effort -levyltä kertoo rumpali Eric Sandinin mustimmista vuosista. Six Years on Dope. Silti Melvin ja Fat Mike laulavat sen ensimmäisessä persoonassa.

Se on hyvä nopsa rykäisy. Jos et tykkää siitä, se on 90 sekunnissa ohi. Jos tykkäät, ehdit kuunnella sen vartissa kymmenen kertaa.

BTW: Fat Mike on ollut jo 60 päivää selvänä. Maailma muuttuu.

Lopeta nostalgia ja kuuntele uutta musiikkia

Red Hot Chili Peppers julkaisi uuden levyn, joka kuulostaa uudesta tuottajasta huolimatta aika sapluunaan tehdyltä vuosituhannen vaihteen RHCP:ltä. Silti se on oikein hyvä. Lue nuo kaksi edellistä virkettä uudestaan ja vaihda RHCP:n tilalle Blink-182. Vaihda vuosiluvuksi 1997 ja bändiksi Radiohead.

Hyvä, että sedät jaksavat heilua. Eikö jokin uusikin kitararunttaus olisi hyväksi?

Kun nuoret karkaavat hiphoppiin, R&B:hen ja EDM:ään, särörokkiin tulee vähemmän isoja uusia nimiä ja vanhat parrat jumittavat kuuntelemaan sekä nuoruutensa musaa että kaiken maailman Led Zeppelinejä, Pink Floydeja ja Black Sabbatheja. Milloin maailmalla viimeksi löi läpi uusi särörokkibändi, joka oli sekä suosittu että kriitikoiden ylistämä? Nuoret tekijät hyppäävät herkemmin muihin genreihin eivätkä nappaakan sähkökitaraa kouraan. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, on noissa genreissäkin kovaa kamaa – vilkaise vaikkapa Kendrick Lamarin To Pimp A Butterflytä. Vaan soisi säröäkin olevan.

Tehdään särörokista suurta taas. Kaivetaan uusia hyviä artisteja esiin. Jos Courtney Barnett olisi tehnyt viimeisimmän levynsä 90-luvun puolivälissä, hän olisi suuri. A Giant Dogin Pile olisi parikymmentä vuotta sitten ihan sujuvasti noussut pinnalle Bushin kahden ensimmäisen levyn vanavedessä. Ehkä Kvelertak ei olisi ollut 80-90 -luvulla Metallica, mutta josko vaikka Anthrax?

A photo posted by Peter Troest (@petertroest) on

Kiitos Spotifyn, Last.fm:n ja muiden suosituspalveluiden, meillä on paremmat saumat löytää uutta musiikkia kuin koskaan. Ei jumiteta nuoruuden suosikkeihin. Maailmassa on edelleen paljon hyvää myös entisten nuorten, nykyisten setämiesten ja tätinaisten genreistä.

Tässä on soittolista kaikennäköisestä uudesta hyvästä. Vielä on säröä jäljellä.

Perinnöllisyyttä tutkimassa: Claypool Lennon Delirium

Ensimmäinen biisi pantiin verkkoon uudelta bändiltä, jonka taustavoimat ovat tavallista kiinnostavammat. Tämä ei kuulostanut aluksi järkevältä. Kahden miehen projektibändissä Claypool Lennon Delirium Sean Lennon soittaa kaikki muut instrumentit ja laulaa, Primuksen Les Claypool bassottaa ja meininki on happoista poppia Sergeant Pepper -aikakauden henkeen.

Painoin play, ja osoittautui, että olin väärässä. Seanin äänessä on isäukon ääntä paljon, ja vaikuttaa, että musiikillinen lahjakkuuskin olisi DNA:ssa. Sitten siihen taustalle vielä Primus-soundeilla bassot, niin tämä poppi onkin kiinnostavampaa kuin mikään. Kovasti odotan, että saadaan lisää.

Toivottavasti Lennon/Claypool-partneruus toimii pitemmän päälle yhtä hyvin kuin se toinen ilmeinen Lennon/se basisti -kumppanuus toimi aluksi. Tämä on kova.

90-luvun ajattomien biisien haaste 7/7 – Rancid: Roots Radical

Viimeinen 90-luvun ajaton biisi on vuodelta 1995, jolloin Rancid julkaisi selkeästi kovimman levynsä, …And Out Come The Wolvesin. Se on 50 minuuttia hittiä toisen perään.

Koska juuret ovat ympäriinsä, tämä levy ei jää 90-lukuun kiinni. Juuret ovat samojen jätkien 80-luvun Operation Ivyssä, skassa, reggaessa, HC-punkissa – kansikin on kumarrus Minor Threatin 80-luvun alun EP:n kannelle, The Whossa ja kai siellä jotain rockabillyäkin on seassa.

Roots Radical nyökkäilee juurille ja kertoo, että reggae on OK, vaikka eri genren tahtiin runnotaan menemään. Kun kuuntelee tuoreinta Rancidia ja tätä, ei ihan hirveästi eroa uudessa meiningissä löydä verrattuna tähän biisiin. Toiset nimittäisivät sitä paikalleen jämähtämiseksi, toiset johdonmukaisuudeksi ja ajattomuudeksi.

90-luvun ajattomien biisien haaste 6/7 – Alice In Chains: Would?

Video paljastaa aikakauden, mutta muutoin biisi on pysynyt tuoreena. Tämä on niin iso osuma, että itse yhtyekin tietää sen poikkeuksellisuuden. Heillä oli 1992 tällainen paidan selkämys:

Would?

Myöhempinä päivinä olen soittanut tuota biisiä bändin kanssa todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta lainakappaletta. Se ei ole vaikea, mutta se on lähes täydellinen.

Tuo on minun korvaani mollivoittoisen kuuloinen, vaikka biisissä ei ole yhtään mollisointua. AIC:llä on kyky saada duurikin kuulostamaan mollillta. Ehkä 90-luvun alkupuoli oli juuri sitä. Kaikki hymyilivät, vaikka musiikki oli synkkää.