Johan pärähti. Joku keksi, että otetaan Ricky-Tick Big Band, noin kolmen lätkäkentällisen kokoinen yhtye, joka soittaa jazzia vanhahtavasti. Siihen päälle laitetaan Tommy Lindgren, Paleface ja Redrama räppäämään. Kuulostaa erikoiselta yhdistelmältä, mutta jumalavita kun vaan toimii. Kuvaus kuulostaa päälleliimatulta mashupilta, mutta levyltä kuunneltuna tuo vaikuttaa täysin luontevalta – niin luontevalta, että mietin, miksei nämä kaksi maailmaa kohtaa useammin.
Minulla ei ole mitään taitoa arvioida jazzia tai tiputtaa sitä genrerajoihin. Tämä keitos kuitenkin kuulostaa ihan luontevalta lisältä meikäläisen musiikkikirjastoon. Pelkät instrumentaalit saattaisivat sytyttää jazzfanit, mutta kolme turboturpaa murtavat padot ja me jazzille altistumattomatkin pääsemme ymmärtämään, mistä on kysymys.
Palefacen, Lindgrenin ja Redraman karismalla voisi tuottaa sähköä pienen kylän tarpeiksi. Heti, kun kollit avaavat suunsa, iso yhtye jää vain taustaksi. Kolmesta mikistä tulee isompi vyörytys kuin kuudestatoista pätevästä soittajasta.
Tästä levystä tuli kevään tapaus. Jouduin kipittämään ostamaan Tavastian keikan liput ennen kuin loppuu. Onneksi ihan muunlaistakin crossoveria tehdään kuin Vain Elämää.
Monesta itäsuomalaisesta kiinnostavasta rokkiproggiksesta (mm. Eläkeläiset, Kumikameli, HC Andersen) tuttu Ema Hurskainen pakkasi kamansa, vuokrasi talonsa pois vuodeksi, osti asuntoauton ja suuntasi nokan kohti Etelä-Eurooppaa. Matkalla syntyi albumillinen musiikkia otsikolla Viimeiselle ihmiselle.
Hurskainen kanavoi Gösta Sundqvistia haudan takaa 2010-luvulle. Koko levy, mutta etenkin Rantakylän Aila, voisi Aila-pesismaila -riimeineen, suomalaisslaavilaisine kaipauksineen ja nyrjähtäneine popmelodioineen olla myöhempää Leeviä.
Tämä platta on pienieleistä vahvasti laulumelodiaan nojaavaa särökitararokkia, jonka ei ole tarkoitus loistaa progeilulla tai vokaali- tai instrumenttivirtuositeetilla. Tämä on hyvää biisinkirjoitusta ja kaikki muu ylimääräinen höhä olisi siinä vain tiellä. Nämä ovat biisejä kesäiselle suomalaiselle järvimaisematielle kuunneltavaksi, eikä mitään matikkarokkia otsa hiessä sahattavaksi.
Proggis on sikäli punkisti tehty, että se on läpeensä tee-se-itseä. Tämä on todellinen soololevy siinä mielessä, että jokseenkin kaikki on Eman tekosia. Kansivihkon mukaan ainoat poikkeukset ovat laulujen ja rumpujen äänitys.
Myös markkinoinnin hoitaa artisti itse yksin. Levy-yhtiötä ei ole messissä. Artistin Facebook-sivulla voi lukea kappaleiden syntytarinoita.
Tämä on sympaattista kamaa, jonka soisi soivan radiossa ennemmin kuin väsynyttä kertosäkeen slogania loputtomasti toistavan puhkikompressoidun skeidan. Yhden ihmisen ja 20 vuotta vanhan matkailuauton on raskaampi nousta tuo ylämäki radioaalloille kuin valmiiksi tutun bändin limusiinin ison markkinointikoneiston työntämänä.
Levyn voi kuunnella (ja ostaakin omaksi 7,50 eurolla) tuosta alta näppärästi:
Jos harmittaa, että joissain lehdissä ammattitoimittajat arvioivat levyjä yhtä kevyesti kuin olisivat kirjoittamassa harrastajamaisesti satunnaiseen vuonna 2002 perustettuun rokkiblogiin, 3/5 tähteä -blogi piristää.
En lukenut blogin kaikkia kirjoituksia huolella, mutta antaisin sille neljä tähteä viidestä. Lisäksi haluaisin mainita jotain journalismikritiikistä ja diskurssianalyysistä, mutta en ymmärrä niistä vittujakaan.
Uusi Wavves on ulkona. Afraid of Heightsillä on entisestään pienennetty säröä edellisestä King of The Beach -platasta. Enää ei kuulosta siltä kuin jo valmiiksi säröinen vuosi 1993 olisi ajettu kahden peräkkäisen säröpedaalin läpi. Nyt se on vain yhden säröpedaalin läpi.
Iloista surffipoppia ja perkeleellistä mekkalaa yhdistetään ihan liian vähän. Siinä on paikka, täyttäkää se. 90-lukuretroakin soisi olevan enemmän ja 80-lukuretroa vähemmän. (ANSSI KELA, PUHUN NYT SINULLE. KÄÄNNÄ KELLO KYMMENEN VUOTTA ETEENPÄIN. Hyviä biisejä, käsittämättömät kasarisoundit.) Ysäristä voi pitää ilman nostalgiaa. Kasarista nauttiminen vaatii ironisen suodattimen, joka latistaa kaiken vitsiksi.
Alla on VHS-mäinen albumin nimiraidan video. En ole ainoa, jolle tulee hieman Nirvana mieleen. Eipä tuota yhteyttä bändikään kovin paljon piilottele, ainakaan aiemman EP:n I Wanna Meet Dave Grohl -biisistä päätellen.
Wavvesin kollit kävivät pari päivää sitten Lettermanissa soittamassa. Yleensä en lämpeä product placementeille, mutta Nathan jakaa ihastukseni vaatemerkki Mishkaan, joiden kanssa Wavves on muutaman lippiksen ja paidan tehnytkin. Basistin esteettinen taju tuntuu olevan poimittu Jussi Lehtisalolta. Ironista, että basistilla on Metallican kaikista mahdollisista räsyistä nimenomaan Justice for All -paita.
Weezerin isännöimä risteily järjestetään toistamiseen ensi vuonna. Matkan aikana Weezer soittaa kolme keikkaa joista yhden yksityisellä saarella. Ei hullumpaa.
Saimaa-ilmiö ei oikein osu vertailukohdaksi, mutta mikähän tästä olisi nykypäivän versio Suomessa? Kotiteollisuus, ruotsinlaiva ja välipysähdys Ahvenanmaalla on liian helppo vastaus.
Trent Reznor on kertonut että Nine Inch Nails aktivoituu tänä vuonna. Yhtye tekee keikkoja ainakin jenkeissä, muualle maailmaan tullaan 2014. Mahdollisesta uudesta materiaalista ei vielä ole tietoa.
Olen kuluneen viikon fiilistellyt paria uutta levyä kovilta artisteilta, jotka osuvat melkein maaliinsa, mutta jää vielä parantamisen varaa. Sellainen kirkkaan neljän tähden meininki.
Nick Cave on tasalaatuisimmasta päästä pitkän linjan artisteja. Uusi Push The Sky Away -levy on Nuorgamissa kuuntelussa. Rokimman edeltäjän ja rujon Grinderman-projektin vastapainoksi potikat on väännetty Boatmans Call / No More Shall We Part -akselille. Toivottavasti Cavesta vielä saadaan muutama särökitaralevykin puristettua.
Tomahawk on palannut Oddfellows-levyllä. Edellisen levyn harharetki intiaanimusiikkiin on jätetty taakse. Tällä levyllä palataan perinteiseen Tomahawkiin. Taas on 13 raitaa, jotka kuulostavat siltä, että Faith No More soittaa, kun ajetaan pimeää moottoritietä kovaa sateessa.
Musikaalisävelmän sanoin New York ei nuku koskaan, ja kaupungin livemusiikkitarjonta hakee vertaistaan. Parhaista keskikaupungin rock-klubeista aina tyylikkäimpiin jazz-luoliin, New Yorkista jokainen musiikinystävä löytää itselleen mieluisaa kuultavaa.
Ympäri Isoa Omenaa levittäytyvä baari- ja klubivalikoima huimaa päätä, ja olisikin hölmöä rajoittaa illanvietto vain yhteen naapurustoon. Jos aikeenasi on lentää New Yorkiin viettämään elämäsi iltaa, ohessa vinkkejä kaupungin kätketyistä helmistä – älä tyydy vähempään kuin paikalliset!
Sidewalk Café
Tämä kätketty newyorkilaisjalokivi perustettiin jo vuonna 1985. Sidewalk Café on pieni intiimi paikka, jolla on kuitenkin valtaisa luonne ja vieläkin vaikuttavampi maine vaihtoehtoisen musiikkikentän kiintopisteenä: paikan lavalla on nähty fantastisia esityksiä muun muassa Regina Spektorilta ja the Moldy Peachesilta.
Blue Note
Maailman jazz-pääkaupungiksikin tituleerattu Blue Note on ansainnut maineensa toimimalla esiintymisareenana lukemattomille maailman suurimmille jazz-nimille jo vuodesta 1981. The Late Night Groove –sarja ja sunnuntaibrunssit ovat silkkaa säästöä jazzin ystäville riisuttuine esityksineen ja edullisine juomineen. Jos haluat päästä seuraamaan alan legendoja intiimissä newyorkilaisilmapiirissä, Blue Notea ei kannata jättää väliin.
United Palace Theatre
Aiemmin elokuvateatterinakin toiminut vuonna 1930 avattu historiallinen teatterirakennus remontoitiin taiten vuonna 1969 kirkoksi, joka tekee iltavuoroa keikkapaikkana. Paikan akustiikka on New Yorkin parhaita. Teatteri on isännöinyt valikoitunutta joukkoa aikamme merkittävimpiä nuoria ja tulevia tähtiä, kuten Adelea, Bob Dylania, Vampire Weekendiä sekä Bon Iveriä, sekä tarjonnut lavan eräille kaupungin ikonisimmista grungebändeistä, kuten The Smashing Pumpkins, Sonic Youth ja Pearl Jamin Eddie Vedder.
Lähde toteamaan kaupungin keikkakenttä itse, lennä New Yorkiin momondon kanssa. Matkahakukone tarjoaa lentojen lisäksi myös autenttiset paikallisten käyttäjien kirjoittamat kaupunkioppaat, joiden avulla voit kartoittaa kohteesi keikkatarjontaa – suuntaa siis matkallesi momondon kautta.
Tämä vieraileva postaus on tehty yhteistyössä momondon kanssa.
Soittolistaa läpi käydessä sieltä nousi esiin bändi, joka kuulosti siltä, kuin olisi naitettu 90-luvun kaikki tärkeät kalifornialaiset punkkarit ja tuotu koko paketti vuoteen 2012. Tämä bändi oli Classics of Love.
Viime ystävänpäivänä julkaistussa Classics of Loven samannimisessä debyyttilevyssä soi paikoin Rancid/Operation Ivy -henkinen skapunkki. Ei yllätä, koska laulaja on sama kuin Operation Ivyssä, nyt vain yli 20 vuotta vanhempana. Biisinkirjoitus on hyvää ja helmiä löytyy, kuten Castle in the Sky.
Pitäisi vissiin seurata noita punkkijuttuja maailmalla enemmän, niin ei pääsisi tällaiset helmet menemään ohi. Onneksi Redditin punkkareiden hivemind piti huolen minusta.
Tiivistän oman vuoden parhaat -listani yhteen mainintaan. Selkeästi kovimpaa vuoden 2012 levyistä iski Devin Townsend Projectin Epicloud.
Levy vakuuttaa kokonaisuutena. Biisimateriaali on tasaista, huteja ei ole. Biisit on myös sidottu yhteen niin että levy kannattaa kuunnella alusta loppuun.
Välillä Epicloud on häpeilettömän suoraviivainen, kuten kappaleissa Lucky Animals ja Liberation, mutta niissä on kuitenkin sopivasti koukkuja. Angel päättää levyn mahtipontisesti. Hiljaisiakin hetkiä löytyy.
Levyn komein hetki on ehkäpä Kingdom, jossa Townsend antaa tulla täysillä. Myös Anneke van Giersbergenin stemmat toimivat. Kolmen minuutin kohdalla päästetään kaikki irti.
Harmittaa etten raahannut itseäni DTP:n keikalle marraskuussa. Danny Cavanaghin ja Anneke Van Giersbergenin akustiset vedot Helsingissä on loppuunmyyty, Jyväskylän ja Tampereen keikoille on vielä tilaa.
Jos missasit tänään telkkariensi-iltansa saaneen Pertti Kurikan Nimipäivät -bändistä kertoneen Kovasikajutun, ei hätää. YLE Areena palvelee seitsemän päivän ajan. Tee kulttuuriteko itsellesi ja katso se. Se on kovasikajuttu.
Tuo dokkari on lämpöisin ja hauskin rokkidokkari, joka on tässä maassa kuunaan tehty. Jos menette joskus Nimipäivien keikalle, törmäätte lämpöisimpään yleisöön, joka koskaan suomalaisella rokkikeikalla on nähty.
Vuosi 2012 toi tullessaan paljon erinomaista musiikkia. Maailma on edelleen täynnä musiikillista luovuutta, vaikka musiikkibisnes ei olekaan enää se sama taloudellinen runsaudensarvi joka se joskus oli.
Minun top-vitosessani on kaksi suomalaista, yksi ruotsalainen, ja kaksi amerikkalaista albumia.
Top 5:
1. Hexvessel: No Holier Temple
En ollut tutustunut Hexvesseliin ennen vuotta 2012. En ollut kuunnellut mitään keulahahmonsa Kvohsthin teoksia. Onneksi törmäsin tähän No Holier Temple -albumiin, sillä tämä on alusta loppuun huippukamaa. Harvoin tulee vastaan albumeita, jotka haluaa kerta toisensa jälkeen kokea kokonaisuutena, eikä vain yksittäisinä biiseinä. No Holier Temple on tällainen, alusta loppuun jännitteensä säilyttävä paketti. Yhdenkään biisin yli ei tee mieli skipata. Soitto, sanoitukset, ja laulu toimivat erinomaisesti. “Oh this isn’t walking in the forest with grandpa when life was simple and honest.”
2. Witchcraft: Legend
Magnus Pelander on pettämätön biisinkirjoittaja. Vaikka bändi on aiemminkin ollut kova, vasta nyt Legendillä se on noussut Pentagram/Sabbath esikuviensa varjosta esiin, rikkonut genrekahleet, ja löytänyt oman ilmaisutapansa. Tällä kiekolla ei ole yhtään huonoa kappaletta. Witchcraft on uskomattoman hyvä bändi niin levyllä kuin livenäkin. Vakuutuin bändin keikkakunnosta Bergenissä lokakuussa. Liput Korjaamon keikalle on hallussa ja odotukset korkealla.
3. High on Fire: De Vermis Mysteriis
Matt Pike on yksi mielenkiintoisimmista muusikoista tällä hetkellä. Sekä High on Firessä että Sleepissä soittava Pike tekee tasalaadukasta Hyvää Musiikkia™. Serums of Liao ja Madness of an Architect ovat suosikkikappaleeni tällä levyllä, jonka nimi on suomeksi Matojen Mysteerit. Fertile Greenin musiikkivideo oli vuoden 2012 paras.
4. Eevil Stöö x Koksu Koo: Fuck Vivaldi
Suomen albumilistan ykkösenä käynyt Fuck Vivaldi on monipuolisempi albumi kuin edeltäjänsä Stöö of Destruction. Monipuolisuuden hintana on teemojen ja tyylien hajanaisuus. Muutamaa filleriä lukuunottamatta tämäkin on kuitenkin klassikkokamaa.
5. Down: IV – The Purple EP
Tämähän nyt ei ole edes albumi vaan EP, mutta yltää silti vuoden parhaiden listalle. Down on mielestäni enemmän kuin osiensa summa, eli parempi bändi kuin Corrosion of Conformity, Crowbar, Eyehategod tai Pantera. Mielestäni Panteran albumit ovat tyypillisesti etupainoitteisia, eli ensimmäiset 3-4 biisiä täyttä rautaa, mutta sitten mielenkiinto alkaa hiipua. Downin julkaisut sen sijaan ovat aina olleet kiinnostavia kokonaisuuksia, joita jaksaa kuunnella alusta loppuun. Tällä Purppura-EP:llä ainoastaan This Work is Timeless tuntuu jämäbiisiltä, muut ovat varsin viehättäviä metalliluomuksia. Erityismainintana nostan esiin Jimmy Bowerin tyylitietoiset rytmit.
Ohovin toinen lätty ei räjäyttänyt tajuntaa aivan samalla voimalla kuin ytimekäs First Four EPs, joka on kolmannen vuosituhannen paras punk-julkaisu. Keith Morrisilla ja pojilla on kuitenkin edelleen kiinnostavaa tarjottavaa, vaikkei tämä ällikällä lyökään.
Kadotin mielenkiintoni Kuusumun Profeettaan muutamaksi vuodeksi. Tämä uutukainen toi minut takaisin Kuusumun maailmaan. Levy edustaa samanaikaisesti tätä päivää ja 70-lukua. Parhaimmillaan maagista menoa.
e. Pharaoh Overlord: Lunar Jetman
Pharaoh Overlord yllätti olemalla yllättämättä. Tämä albumi ei ollut edellisten albumien tavoin hapuilevaa jamittelua, eikä 80-lukulaista heviä, vaan monotoniaa monotonisuuden perään. Lunar Jetman on paluu juurille, mantran ytimeen. Toimii.
Rick Rubinin tuottama La Futura on ZZ Topin Death Magnetic. Levy onnistuu ZZ Topin huippuajan soundin luomisessa, mutta biisimateriaali ei yllä lähellekään Tres Hombresin tai Fandangon tasoa. Ei tämä silti huono ole. I Gotsta Get Paid on eräs nerokkaimpia cross-genre covereita ikinä.
Death Grips oli viime vuoden eniten internet-hypeä osakseen saanut hiphop-kokoonpano. Mainion Exmilitary-mixtapen jälkeen yhtye julkaisi vuoden 2012 aikana peräti kaksi albumia, joista ensimmäinen, The Money Store, on mielestäni parempi. Jälkimmäisen No Love Deep Web -albumin meriitit ovat lähinnä ulkomusiikillisia: räväkkä nettikampanja, rumpali Zach Hillin penis kansikuvassa, ja potkut levy-yhtiöltä. Yhtye on sympaattinen ja luova, mutta en kuitenkaan jaksa tätä kovin paljoa kuunnella. Aktiivisesta julkaisutoiminnasta huolimatta Exmilitaryn “Guillotine” on edelleen bändin paras biisi.
Laitetaanpa soimaan uutta Alice In Chainsia. En ole tästä yhtä pähkinöinä kuin edellisen levyn avaussinkusta. Tämä vaikuttaa hyvältä perus-AIC-suoritukselta. Jäädään odottamaan kokopitkää ja tuomitaan vasta sitten.