Okei, joskus nostalgia on jees: Temple of the Dog tekee paluurundin

Temple of the Dog tekee paluurundin loppuvuodesta jenkkirannikoilla. He tekivät 90-luvun alussa muistolevyn Mother Love Bonen Andy Woodille. Mahtavaa, että tälle projektille annetaan lisää huomiota, koska mainiosta levystään huolimatta se tuntui menneen porukalta ihan ohi (pl. MTV:n videosoittolista vuonna 1991, jolloin Hunger Strike pyöri nonstoppina ja sitten katosi).

Temple of the Dog -lätty oli nauhoitettu siinä välissä, kun Gossardin ja Amentin miehittämä Mother Love Bone loppui, ja Pearl Jam ei ollut vielä ehtinyt panna mitään levylle.

Ihan aavistuksen verran reunionin kirkkautta himmentää se, että Temple of the Dogin miehitys näytti ja näyttää tältä:

  • Laulu: Chris Cornell, Soundgarden
  • Taustalaulu: Eddie Vedder, Pearl Jam
  • Kitara: Stone Gossard, Pearl Jam
  • Kitara: Mike McCready, Pearl Jam
  • Basso: Jeff Ament, Pearl Jam
  • Rummut: Matt Cameron, Soundgarden (ja tätä nykyä myös – arvasitte jo, Pearl Jam)

Eli käytännössä Pearl Jamin jätkät kiertävät Cornellin kanssa. Ei ihan täysin mahdotonta saada moista porukkaa kasaan. Käytännössä meinaa, että Cornell pölähtää mille tahansa Pearl Jamin keikalle, kuten on pariin otteeseen tehnytkin. Silti haluaisin palavasti nähdä tuon, mutta eivät tee tuota rundia täällä vanhalla mantereella.

Nostalgisoidaan hetki Hunger Striken videon kanssa. Koska tuo oli ajalta ennen Pearl Jamin ja Soundgardenin isoa menestystä, budjetitkin olivat vaatimattomia. Videon konsepti on se, että Cornell laulaa aluksi pimeässä ja sitten jätkät musisoivat rantapuskassa.

NOFX palaa selväpäisempänä

NOFX on tehnyt aika liudan biisejä, joissa päihteily on kuvattu positiivisessa valossa. Nyt otetaan askel takaisin. Ensimmäinen julkaistu biisi 7.10. tulevalta uudelta First Ditch Effort -levyltä kertoo rumpali Eric Sandinin mustimmista vuosista. Six Years on Dope. Silti Melvin ja Fat Mike laulavat sen ensimmäisessä persoonassa.

Se on hyvä nopsa rykäisy. Jos et tykkää siitä, se on 90 sekunnissa ohi. Jos tykkäät, ehdit kuunnella sen vartissa kymmenen kertaa.

BTW: Fat Mike on ollut jo 60 päivää selvänä. Maailma muuttuu.

Lopeta nostalgia ja kuuntele uutta musiikkia

Red Hot Chili Peppers julkaisi uuden levyn, joka kuulostaa uudesta tuottajasta huolimatta aika sapluunaan tehdyltä vuosituhannen vaihteen RHCP:ltä. Silti se on oikein hyvä. Lue nuo kaksi edellistä virkettä uudestaan ja vaihda RHCP:n tilalle Blink-182. Vaihda vuosiluvuksi 1997 ja bändiksi Radiohead.

Hyvä, että sedät jaksavat heilua. Eikö jokin uusikin kitararunttaus olisi hyväksi?

Kun nuoret karkaavat hiphoppiin, R&B:hen ja EDM:ään, särörokkiin tulee vähemmän isoja uusia nimiä ja vanhat parrat jumittavat kuuntelemaan sekä nuoruutensa musaa että kaiken maailman Led Zeppelinejä, Pink Floydeja ja Black Sabbatheja. Milloin maailmalla viimeksi löi läpi uusi särörokkibändi, joka oli sekä suosittu että kriitikoiden ylistämä? Nuoret tekijät hyppäävät herkemmin muihin genreihin eivätkä nappaakan sähkökitaraa kouraan. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, on noissa genreissäkin kovaa kamaa – vilkaise vaikkapa Kendrick Lamarin To Pimp A Butterflytä. Vaan soisi säröäkin olevan.

Tehdään särörokista suurta taas. Kaivetaan uusia hyviä artisteja esiin. Jos Courtney Barnett olisi tehnyt viimeisimmän levynsä 90-luvun puolivälissä, hän olisi suuri. A Giant Dogin Pile olisi parikymmentä vuotta sitten ihan sujuvasti noussut pinnalle Bushin kahden ensimmäisen levyn vanavedessä. Ehkä Kvelertak ei olisi ollut 80-90 -luvulla Metallica, mutta josko vaikka Anthrax?

A photo posted by Peter Troest (@petertroest) on

Kiitos Spotifyn, Last.fm:n ja muiden suosituspalveluiden, meillä on paremmat saumat löytää uutta musiikkia kuin koskaan. Ei jumiteta nuoruuden suosikkeihin. Maailmassa on edelleen paljon hyvää myös entisten nuorten, nykyisten setämiesten ja tätinaisten genreistä.

Tässä on soittolista kaikennäköisestä uudesta hyvästä. Vielä on säröä jäljellä.

Perinnöllisyyttä tutkimassa: Claypool Lennon Delirium

Ensimmäinen biisi pantiin verkkoon uudelta bändiltä, jonka taustavoimat ovat tavallista kiinnostavammat. Tämä ei kuulostanut aluksi järkevältä. Kahden miehen projektibändissä Claypool Lennon Delirium Sean Lennon soittaa kaikki muut instrumentit ja laulaa, Primuksen Les Claypool bassottaa ja meininki on happoista poppia Sergeant Pepper -aikakauden henkeen.

Painoin play, ja osoittautui, että olin väärässä. Seanin äänessä on isäukon ääntä paljon, ja vaikuttaa, että musiikillinen lahjakkuuskin olisi DNA:ssa. Sitten siihen taustalle vielä Primus-soundeilla bassot, niin tämä poppi onkin kiinnostavampaa kuin mikään. Kovasti odotan, että saadaan lisää.

Toivottavasti Lennon/Claypool-partneruus toimii pitemmän päälle yhtä hyvin kuin se toinen ilmeinen Lennon/se basisti -kumppanuus toimi aluksi. Tämä on kova.

90-luvun ajattomien biisien haaste 7/7 – Rancid: Roots Radical

Viimeinen 90-luvun ajaton biisi on vuodelta 1995, jolloin Rancid julkaisi selkeästi kovimman levynsä, …And Out Come The Wolvesin. Se on 50 minuuttia hittiä toisen perään.

Koska juuret ovat ympäriinsä, tämä levy ei jää 90-lukuun kiinni. Juuret ovat samojen jätkien 80-luvun Operation Ivyssä, skassa, reggaessa, HC-punkissa – kansikin on kumarrus Minor Threatin 80-luvun alun EP:n kannelle, The Whossa ja kai siellä jotain rockabillyäkin on seassa.

Roots Radical nyökkäilee juurille ja kertoo, että reggae on OK, vaikka eri genren tahtiin runnotaan menemään. Kun kuuntelee tuoreinta Rancidia ja tätä, ei ihan hirveästi eroa uudessa meiningissä löydä verrattuna tähän biisiin. Toiset nimittäisivät sitä paikalleen jämähtämiseksi, toiset johdonmukaisuudeksi ja ajattomuudeksi.

90-luvun ajattomien biisien haaste 6/7 – Alice In Chains: Would?

Video paljastaa aikakauden, mutta muutoin biisi on pysynyt tuoreena. Tämä on niin iso osuma, että itse yhtyekin tietää sen poikkeuksellisuuden. Heillä oli 1992 tällainen paidan selkämys:

Would?

Myöhempinä päivinä olen soittanut tuota biisiä bändin kanssa todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta lainakappaletta. Se ei ole vaikea, mutta se on lähes täydellinen.

Tuo on minun korvaani mollivoittoisen kuuloinen, vaikka biisissä ei ole yhtään mollisointua. AIC:llä on kyky saada duurikin kuulostamaan mollillta. Ehkä 90-luvun alkupuoli oli juuri sitä. Kaikki hymyilivät, vaikka musiikki oli synkkää.

90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 4/7 – Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow

Neljäs biisi, jolla esitellään sitä, kuinka 90-lukulaiset biisit eivät välttämättä ole jääneet jumiin ysärille, on Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow.

Oasiksen MTV Unplugged -sessio meni sikäli hassusti, että Liamilla oli ainakin virallisen selityksen mukaan kurkku kipeänä. Eipä hätää, biisit kirjoittanut velipoika Noel osaa laulaa ne myös.

Tästä tuli tahattomasti minun näkökulmastani kiinnostavin Oasis-keikka ikinä. En ollut 90-luvulla järin suuri Oasis-fani, koska Liamin ääni rassasi. Tämä on aika paljon sanottu sellaiselta, joka tykkäsi Primuksesta ja Jane’s Addictionista. Sitten törmäsin tähän Unpluggediin ja huomasin, että ne biisithän ovat ihan käsittämättömän hyvin kirjoitettu. Piti vain päästä Liamista ohi.

Kaksi ensimmäistä Oasiksen levyä ovat soundimaailmaltaan ajattomia, ja paljon biisinkirjoituksessa velkaa Beatlesille. Sitten vähän taso dippasi, eikä se siitä koskaan enää palannut ennalleen. Uudemmissa Noelin soololevyissä on kaikuja noista ajoista, mutta menneeseen ei ole vielä palattu. Uskon, että 48-vuotiaalla Noelilla on vielä ainakin yksi iso levy muhimassa. Eiköhän hänellä ole ainakin parikymmentä vuotta peliaikaa kirjoittaa moinen.

Sikäli jos tuo upotettu video ei aloita sinulla automaattisesti oikeasta paikasta, rullaa 35 minuutin ja 55 sekunnin kohdalle, niin Cast No Shadow alkaa.

90-luvun haaste: 3/7 – Tool: Ænema

90-luvun biiseistä, jotka eivät kuulosta viime vuosituhannella tehdyltä, seuraavana jonossa on Tool: Ænema.

Tool ammentaa edesmenneen Bill Hicksin Arizona Bay -rutiinin Z-Salamapartio-henkisestä premissistä. Z-Salamapartion Mats ja Rauski toivoivat sadetta, joka pyyhkisi alleen kaiken saastan, johon he lukivat hipit, stallarit, kommarit ja revarit ja muut, jotka vaikeuttavat Kekkosen duunia. Toolin tyypit ja Bill Hicks toivoivat Los Angelesiin tulvaa, joka hukuttaisi plastiikkakirurgian kyllästämät kultteihin hurahtaneet, narkkarit ja wannabe-gangsterit.

Tämä kappale oli merkittävässä roolissa, kun käännyin 90-luvulla Tool-faniksi ja Bill Hicks -faniksi. Jälkimmäinen johti pitemmällä tähtäimellä meikäläisellä komiikan tekemiseen. Paljon hyvää sai yksi kappale aikaan.

Toolin tyypit olivat 90-luvun alussa mukana kaikessa Los Angeles -meiningissä, kuten Green Jellÿssä ja monessa muussa huruilussa. Maynard James Keenan kävi jo ennen debyyttilevyä nopsaan feattaamassa kavereidensa esikoislevyllä. Kavereidenkin esikoislevy menestyi pätevästi. Tuo biisi oli Know Your Enemy Rage Against The Machinen debyytillä, kun alun perin siihen buukattu Perry Farrell ei sitten kerinnytkään.

David Bowie: Lazarus

Tämä Lazarus oli jo aiemmin pätevä pätkä, mutta nyt se on vielä pätevämpi, kun katsoo sen siten, että muistaa, että sanat on kirjoittanut ja videolla esiintyy tyyppi, joka tietää kuolevansa pian. Hän tiesi jättävänsä viimeisenä heippana maailmalle tämän videon, joka kertoo kuolevasta David Bowiesta.

Ei Bowien olisi ollut mikään tarve tehdä yhtä levyä vielä sen paremmin taiteellisen arvostuksen takia kuin minkään muunkaan, mutta teki silti levyn ennemmin kuin odotteli kuolemaa. Siinä ei paljon tarvinnut jännäillä, soitetaanko kymmenminuuttista hankalaa ja polveilevaa ykkössinkkua radiossa, tai onko kakkossinkussa hittipotentiaalia. Tämä kisaa tiukkaan Show Must Go Onin kanssa parhaasta omasta muistokirjoituksesta ikinä.